Lokakuu on kansainvälinen dysautonomia-kuukausi, joten päätin lisätä aiheesta tietoutta blogipostauksen muodossa.
Alkuun käyn läpi pienen osan erittäin laajasta aiheesta, nimittäin hermoston rakenteesta, jotta pääsemme käsiksi dysautonomiaan vaikuttavaan hermoston osaan.
Hermoston rakenne lyhyesti
Hermosto jaetaan keskushermostoon ja ääreishermostoon.
Aivot ja selkäydin muodostavat keskushermoston.
Ääreishermostoon kuuluvat keskushermostosta lähtevät ja sieltä tulevat hermot.
Ääreishermoston välityksellä aivot saavat jatkuvasti aistien keräämää elimistön sisä- ja ulkopuolelta.
Osa hermoston säätelemistä toiminnoista on tahdonalaista ja osa autonomista eli tahdosta riippumatonta.
Autonominen hermosto
Autonominen hermosto eli tahdosta riippumaton hermosto (myös vegetatiivinen hermosto) vaikuttaa sileän lihaksiston ja sydänlihaksen liikkeisiin sekä rauhasten eritykseen.
Autonominen hermojärjestelmä ohjaa kehon ”automaattisia” toimintoja, joita emme tietoisesti ajattele, kuten sykettä, verenpainetta, ruoansulatusta, pupillien laajentumista ja supistumista, munuaisten toimintaa sekä kehon lämpötilan hallintaa.
Autonominen hermosto jaetaan sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon.
Sympaattinen hermosto aktivoituu stressistä.
Parasympaattinen hermosto aktivoituu levossa.
Autonominen hermosto ja dysautonomia
Dysautonomia on joukko sairauksia, jotka vaikuttavat autonomiseen hermostoon – kehomme tahdosta riippumattomaan säätelyjärjestelmään. Autonominen hermosto hallitsee monia elintärkeitä toimintoja, kuten sydämen sykettä, verenpainetta, ruoansulatusta ja hengitystä. Kun tämä hermosto ei toimi normaalisti, kehon perustavanlaatuiset toiminnot voivat häiriintyä monin eri tavoin. Tässä postauksessa käyn läpi, mitä dysautonomia on, mitkä ovat sen yleisimmät oireet, diagnostiikasta ja miten sitä voidaan hoitaa.
Dysautonomia
Dysautonomia on kattotermi, joka viittaa moniin eri sairauksiin ja häiriöihin, joissa autonominen hermosto ei toimi oikein.
Dysautonomia ei ole harvinainen. Yli 70 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti kärsii erilaisista dysautonomian muodoista.
Dysautonomia voi olla monien eri tekijöiden aiheuttama, ja sen syyt vaihtelevat perinnöllisistä tekijöistä neurologisiin, autoimmuunisiin ja infektiosairauksiin. Esimerkiksi monilla dysautonomiasta kärsivillä on myös keliakia, EDS, ME, LC ja/tai aivovamma.
Yleisimpiä dysautonomian muotoja ovat muun muassa:
POTS (Posturaalinen ortostaattinen takykardiaoireyhtymä):
Tämä tila ilmenee, kun henkilön syke nousee epänormaalin korkeaksi pystyyn noustessa, mikä aiheuttaa huimausta, heikkoutta ja uupumusta.
Vasovagaalinen synkooppi:
Tämä on yleisin pyörtymisen syy, jossa hermoston toimintahäiriö johtaa verenpaineen äkilliseen laskuun ja pyörtymiseen.
Familiaalinen dysautonomia:
Harvinainen perinnöllinen häiriö, joka vaikuttaa hermoston ja muiden elinjärjestelmien kehitykseen ja toimintaan.
Dysautonomian oireita
Dysautonomian oireet voivat vaihdella henkilöstä toiseen ja riippuvat siitä, minkä tyyppisestä dysautonomiasta on kyse. Oireet voivat olla vaihtelevia ja vaihdella lievistä vakaviin. Yleisimmät oireet ovat:
Huimaus ja pyörtyminen:
Erityisesti asennon vaihdon yhteydessä, kuten noustessa seisomaan (ortostaattinen hypotensio).
Sydämen rytmihäiriöt:
Liian nopea, hidas tai epäsäännöllinen syke.
Verenpaineen vaihtelut:
Sekä matala että korkea verenpaine voivat olla ongelmia, usein ilman näkyvää syytä.
Uupumus ja väsymys:
Jatkuva väsymys, joka ei parane levolla.
Ruoansulatushäiriöt:
Hidas ruoansulatus, pahoinvointi, vatsakipu, ummetus tai ripuli.
Lämpötilan säätelyn ongelmat:
Hikoilun puute tai liiallinen hikoilu, kylmät tai kuumat kädet ja jalat, lämmönsietokyvyn puute.
Hengitysvaikeudet:
Vaikeudet hengittää normaalisti tai tunne ilman puutteesta.
Päänsärky:
Jatkuvat tai toistuvat päänsäryt, erityisesti migreenityyppiset.
Keskittymisvaikeudet ja ”aivosumu”:
Vaikeus keskittyä, muistaa tai ajatella selkeästi.
Dysautonomian diagnosointi
Dysautonomian diagnosointi voi olla haastavaa, koska sen oireet vaihtelevat laajasti ja voivat muistuttaa monia muita sairauksia. Diagnoosin tekemiseksi tarvitaan usein perusteellinen sairaushistoria, fyysinen tutkimus sekä erityisiä testejä autonomisen hermoston toiminnan arvioimiseksi. Tässä ovat yleisimmät vaiheet ja menetelmät dysautonomian diagnosoimiseksi:
1. Sairaushistoria ja oirekartoitus
Lääkäri aloittaa yleensä tarkastelemalla potilaan sairaushistoriaa ja oireita. Potilaan on tärkeää kuvata oireet tarkasti, mukaan lukien huimaus, pyörtyminen, väsymys, sydämentykytys ja muut mahdolliset autonomisen hermoston ongelmat. Lääkäri kysyy myös oireiden ajankohdista, kestosta ja mahdollisista pahentavista tekijöistä, kuten fyysisestä rasituksesta tai asennon muutoksista.
2. Fyysinen tutkimus
Perusteellinen fyysinen tutkimus auttaa lääkäriä arvioimaan kehon eri järjestelmien toimintaa. Verenpaine ja syke mitataan usein sekä makuuasennossa että seisomaan noustessa, jotta nähdään, tapahtuuko epänormaaleja muutoksia (ortostaattinen hypotensio tai POTS, posturaalinen ortostaattinen takykardiaoireyhtymä).
3. Erikoistestit
Dysautonomian diagnosoimiseksi saatetaan käyttää erityisiä testejä autonomisen hermoston toiminnan mittaamiseksi. Näitä voivat olla:
Ortostaattinen testi ja/tai NASA 10 Minute Lean Test:
Potilas makaa ensin ja hänen verenpaineensa ja sykkeensä mitataan. Sen jälkeen hän nousee seisomaan (seinää vasten), ja samat mittaukset tehdään tietyin väliajoin. Dysautonomiapotilaat voivat kokea äkillisiä verenpaineen laskuja tai sykkeen nousuja.
Tilt-pöytäkoe:
Tämä on tarkempi versio ortostaattisesta testistä. Potilas asetetaan kaltevalla pöydällä, ja hänen asentonsa muutetaan vaakatasosta pystyasentoon. Samalla mitataan sykkeen ja verenpaineen muutoksia.
Sydämen sykevälivaihtelun (HRV) analyysi:
Tämä testi mittaa sydämen sykkeen vaihteluita, mikä antaa tietoa siitä, miten autonominen hermosto säätelee sydämen toimintaa.
Valsalva-manööveri:
Potilas yrittää hengittää ulos pitäen suunsa ja nenänsä kiinni. Tämä testaa sydämen ja verisuonten reaktiota paineen muutoksiin ja voi paljastaa dysautonomian merkkejä.
Hikoilutesti:
Mittaa potilaan kykyä hikoilla tietyissä olosuhteissa. Liiallinen tai vähentynyt hikoilu voi viitata autonomisen hermoston toimintahäiriöön.
24 tunnin verenpaineen ja syketason seuranta:
Auttaa havaitsemaan epänormaalit muutokset verenpaineessa ja sykkeessä vuorokauden aikana.
4. Muiden sairauksien poissulkeminen
Koska dysautonomian oireet voivat muistuttaa monia muita sairauksia, kuten sydän- ja verisuonitauteja, kilpirauhasen toimintahäiriöitä tai autoimmuunisairauksia, lääkäri saattaa tehdä myös laboratoriotestejä ja kuvantamistutkimuksia muiden sairauksien poissulkemiseksi.
5. Erikoislääkärin arvio
Dysautonomian diagnosointi vaatii usein erikoislääkärin, kuten neurologin, kardiologin tai sisätautilääkärin, arvioinnin. Monimutkaisten autonomisen hermoston häiriöiden diagnosointi ja hoito voivat vaatia moniammatillista tiimiä, jossa on mukana eri erikoisalojen lääkäreitä.
6. Lopullinen diagnoosi
Kun perusteellinen tutkimus on tehty ja muut mahdolliset sairaudet on suljettu pois, lääkäri voi tehdä dysautonomian diagnoosin. Diagnoosi perustuu oireiden yhdistelmään ja erityistestien tuloksiin, jotka viittaavat autonomisen hermoston toimintahäiriöön.
Dysautonomian diagnoosi voi viedä aikaa, koska oireet voivat olla epäsäännöllisiä ja vaihtelevia, mutta oikean diagnoosin saaminen on tärkeää, jotta potilaalle voidaan suunnitella yksilöllinen hoito ja oireidenhallintasuunnitelma.
Hoitovaihtoehdot
Vaikka dysautonomiaan ei ole parantavaa hoitoa, oireita voidaan hallita ja lievittää erilaisilla keinoilla. Hoidot räätälöidään yleensä yksilöllisesti potilaan oireiden ja tarpeiden mukaan. Yleisimmät hoitokeinot ovat:
Lääkitys:
Joissakin tapauksissa voidaan käyttää lääkkeitä verenpaineen, sykkeen tai ruoansulatuskanavan toiminnan säätelyyn.
Nesteytys ja suolainen ruokavalio:
Monet dysautonomiapotilaat hyötyvät runsaasta nesteytyksestä ja suolan lisäämisestä ruokavalioon, koska tämä voi auttaa tasapainottamaan verenpainetta.
Fyysinen harjoittelu (ei sovellu PEM/PESE oireita saaville):
Kevyt, asteittain lisääntyvä liikunta, erityisesti makuultaan tai istualtaan suoritettuna, voi auttaa parantamaan kehon kykyä sietää pystyasentoa. Etsi dysautonomiaan perehtynyt fysioterapeutti!
Elämäntapamuutokset:
Esimerkiksi asennon vaihteluiden välttäminen, kompressiovaatteiden käyttäminen ja pienempien aterioiden syöminen voivat helpottaa monia oireita.
Elämä dysautonomian kanssa
Dysautonomia voi vaikuttaa elämänlaatuun merkittävästi, sillä oireet voivat olla pitkäaikaisia ja vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Esimerkiksi POTS-potilaat voivat joutua rajoittamaan fyysistä aktiivisuuttaan ja suunnittelemaan päivänsä huolellisesti, jotta vältytään oireiden pahenemiselta.
Monille dysautonomiaa sairastaville suurin haaste on se, että oireet voivat vaihdella suuresti päivittäin. Tämä voi tehdä sosiaalisista tilanteista, työssä ja koulussa käymisestä vaikeasti ennakoitavia. Lisäksi, koska dysautonomia ei ole ulospäin näkyvä sairaus, moni potilas voi kokea, ettei heidän oireitaan ymmärretä tai oteta vakavasti.
Tukeminen ja ymmärrys
Koska dysautonomia voi olla monelle tuntematon sairaus, vertaistuki ja tiedon lisääminen ovat tärkeitä. Usein diagnoosiin pääseminen voi kestää kauan, ja potilas saattaa kokea turhautumista oireiden vuoksi. Vertaistukiryhmät, potilasjärjestöt ja sosiaalinen media tarjoavat mahdollisuuden jakaa kokemuksia ja saada tukea muilta samassa tilanteessa olevilta.
On myös tärkeää, että dysautonomiapotilaiden läheiset ja yhteisö oppivat ymmärtämään sairauden vaikutukset. Empatia ja joustavuus arjen tilanteissa voivat auttaa merkittävästi parantamaan potilaan elämänlaatua.
Lähteet: